Piilevää Vesijaolla

Talvella 2017-2018 Vesijaolla aktiivisesti kalastavat huomasivat verkkojen limoittuvan tavallista enemmän ja nopeammin. Verkot olivatkin täynnä ruskeaa limaa joka osoittautui piileväksi. Piilevää ilmestyy järviin rehevöitymisen ja suurien pinnanvaihteluiden myötä. Viimevuosien vedenlaadun mittauksissa ei ole näkynyt huomattavaa piikkiä joten toistaiseksi voidaan ajatella että piileväpiikki johtuisi ennemmin suurista vedenpinnanvaihteluista, mahdollisesti voimakkaasta veden juoksutuksesta.

Vesijako-järven suojeluyhdistys kuulisi mielellään myös kevättalven kuulumisia liman suhteen.

Kalasääski

Kalasääski eli sääksi on laajalti levinnyt laji mutta silti vielä Euroopassakin varsin harvinainen. Suomessa arvioidaan olevan noin 1200 paria. Sääksi munii vapun aikoihin 2-3 kananmunan kokoista munaa pesään, joka sijaitsee rauhallisella paikalla vahvarunkoisen puun, usein männyn latvassa.

Vesijaolla on Isonsaaren pohjoisosassa ollut jo toistakymmentä vuotta ”tekopesä”, jonka paikalliset lintuharrastajat tekivät sinne. Viime vuonna siellä ei pesitty. Syksyllä paikalla nähtiin sääksipariskunta, ilmeisesti katsastamassa pesäpaikkaa, ja tänä keväänä pesiminen taas alkoi. Rengastajat kävivät pesällä heinäkuun alussa ja pesästä löytyi 3 poikasta.

Sääksi syö pääasiassa kalaa kalastaen sitä nopeilla syöksyillä sukeltaen veteen. Vesijako järvellä sääksi arvatenkin syö särkeä ja lahnaa. Havaintoja on ollut mm. Kurenlahden suunnalta.

 

 

   

Kuvaaja: Juhani Koivu

VESIJAON KALASTUSKUNNAN TIEDOTE 2017

 

  1. PYYDYSYKSIKKÖMÄÄRÄT JA RAJOITUKSET

*verkko (30mx3m) 1 pyydysyksikkö

*rysä alle 1,5 m 1 pyydysyksikkö

*katiska 1 pyydysyksikkö

*pitkäsiima 100 koukkua 1 pyydysyksikkö

*koukut 5 kpl 1 pyydysyksikkö

*merirysät / vast kielletty

 

Verkkojatan pituus max 5 verkkoa (a 30 m). Pyydykset merkittävä kalastuslain ja

-asetuksen mukaisesti. Takasivulla malli!

 

Verkkojen silmäkoon rajoitus: 20 – 45mm:n verkkojen käyttö kielletty Vesijako-järvessä. (alamittaisten kuhien takia)

 

  1. PYYDYSYKSIKKÖMÄÄRÄT

*kalamerkki eli 1 pyydysyksikkö    3,00

*paikkakuntalaiset 6 kpl

*kesäasukkaat 4 kpl

*ylimääräinen kalamerkki       max 2 kpl     a’        10 €

*uistin, virveli (ko luvalla ei uistinmäärä rajoituksia)

    -paikkakuntalaiset ja kesäasukkaat    10 €

    -ulkopuolisille ei myydä ko uistelulupia

    -ulkopuolisilla läänikohtainen uistelulupa, joka tarkoittaa uistelua yhdellä vavalla

Merkkejä ostettaessa esitettävä valtion kalastuskortti!

 

  1. Uuden kalastuslain mukaiset VALVOJAT

* ELY-keskuksen hyväksymät kalastuksen valvojat Seppo Leppänen ja Hannu Tukia

 

  1. ISTUTUKSET

*2002 Järvitaimen 4 785 kpl  (keskipaino 125 gr)

Siika 9 500 kpl                  12 gr

*2003-2015 Kuha                103 650 kpl                    1 kes

*2016 Kuha                  10 370 kpl                    1 kes

*2016 Järvitaimen, rasavaevä   860 kpl 341 gr 2+

leikattu

Istutukset vain Kalastuskunnan toimenpitein.

 

HUOM!!!

Uuden kalastuslain mukainen Vesijaon Kalastuskunnan uudelleen järjestäytyminen toteutetaan kuluvan vuoden aikana. Asiasta järjestetään ensin tiedotustilaisuus, josta mm ilmoitetaan mm Padasjoen Sanomissa.

 

UUDEN KALASTUSASETUKSEN (1.1.2016) KESKEISET TARKENNUKSET

Takasivu

 

7 § Pyydysten merkintä

Pyyntiin asetetut kiinteät ja seisovat pyydykset tulee varustaa:

1) vesiliikenteen käyttämillä vesialueilla vähintään 1,2 metriä vedenpinnan yläpuolelle

ulottuvaan lippusalkoon kiinnitetyllä vähintään 20 senttimetriä korkealla ja leveällä neliön

muotoisella lipulla;

2) vesialueilla, joilla on ilmeistä, että pyydykset eivät haittaa vesiliikennettä tai vesialueen

muuta käyttöä, vähintään 15 senttimetriä veden pinnan yläpuolelle ulottuvalla koholla

taikka vähintään 40 senttimetriä vedenpinnan yläpuolelle ulottuvaan lippusalkoon

kiinnitetyllä lipulla, jonka lyhyimmän sivun pituus on vähintään 15 senttimetriä.

 

9 § Pyydyksen asettajan yhteystiedot ja kalastusoikeuden osoittava merkki

Pyydyksen asettajan nimi- ja yhteystiedot sekä kalastusoikeuden osoittava merkki tulee

kiinnittää pyydyksen uloimman pään kohon, lippusalon tai merkkisalon yhteyteen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

2 §

Säädettyä vähimmäismittaa pienempi kala on välittömästi laskettava takaisin veteen elävänä tai kuolleena.

Alamitat  (mitattuna leuan kärjestä, suu suljettuna, pyrstöevän kärkeen)

* KUHA 42 cm HUOM muuttunut 3742

*TAIMEN 50 cm,  rasavaeväleikattu

 

KALAMERKKIEN  MYYJÄT:

*Sirkka Heinonen,  Paperikeidas, Padasjoki, Kirkonkylä

*Pasi Ahola,  Tuoretori P. Ahola, Vesijako

*Olli Lehtiö,  Telaranta,  Porasa

*Pentti Lehtonen, Rasilahti

 

VESIJAON KALASTUSKUNTA

Hannu Tukia    

hannutukia@live.fi

045 635 6195

 

VIRKISTÄVÄÄ KALASTUSKESÄÄ!

Rojua pohjasta

Mitähän kaikkea sitä Vesijakojärven pohjassakin on!?

Vahingossa tai tahallaan. Järveen joutuu kaikenlaista rojua aikojen kuluessa ja sinnehän siitä kerran joutuneesta  tavarasta tietysti suurin osa jääkin. Näkymättömiin.

Tämä asia on tullut mieleeni, kun uutterana uistelijana olen joutunut nostamaan sieltä monenlaista roinaa kalojen lisäksi. Aikoinaan, lukiolaisena ja sen jälkeenkin, soudin loma-aikoina paljonkin uistinta. Silloin oli vallalla käsitys, että pilvisellä ilmalla ja varsinkin sateella hauki ottaa parhaiten, ja samaten kuviteltiin, että pitää soutaa lähellä rantoja. Nämä käsitykset olen joutunut vanhoilla päivillä kumoamaan. Nykyään vedän uistinta kaikenlaisilla ilmoilla ja yleensä ulapalla, missä vettä on vähintäin 6 -8 metriä. Vieheeni kulkee yleensä 5-6 metrin syvyydessä, jolloin sattuu silloin tällöin myös pohjakosketuksia. ”Saaliina” on useimmin laho koivun lehti tai risu, mutta yleensä ei mitään. Mutta joskus tulee mukana myös ihmisen sinne saattamaa, aika erikoistakin tavaraa. Siitä tarinassani kerron.

Mutta ensin kerron negatiiviset asiat. Verkkopyytäjälle sattuu joskus, että päätyankkuri (usein kai kivi) hautautuu pohjamutaan niin tiukkaan, että sitä ei jaksa nostaa. Tai se jää kivenkoloon. Tällöin kalamies sen kuin katkaisee ankkurinarun ja vie kohon pois. Nykyiset kalastuksessa käytetyt narut ovat useimmin polyeteenimuovia, joka on vettä kevyempää, ja siten se katkaistu naru jää pystyyn ”kellumaan”, yläpää aivan vedenpinnan lähellä. Ja siihen tietysti uistin tarttuu ja vielä hyvin herkästi. Silloin on yritettävä voimalla vetää sitä irti, mutta valitettavasti koukut eivät taivu ja naru on lujaa tavaraa, eli seurauksena on, että sinne meni viehe ja tapsi!

Minulle on sattunut tämmöinen tapaus kolmesti. Ensimmäinen paikka on Lihasaaren ja Tiirin puolivälissä paikassa, jossa Tiirin iso kivi ja Kangassaaren luoteispää ovat linjassa. Naruun tarttui kelluva vieheeni ja siiman vedin sitten poikki. Tartutin naruun tahallani toisen metallisen vieheen ja sen mukana lisäpainon, vedin siiman poikki, jolloin painot upottivat narun yläpään pohjaan, joten pohjasta ulottuu nyt vain puoliväliin pintaa kohden se sinne jätetty naru.

Seuraava samanlainen tapaus sattui Selkäkaitanon eteläpuolisen ison syvänteen keskivaiheilla, jossa vettä oli kolmisenkymmentä metriä. Sinnekin juuttui kelluva vaappu. Paikkaa en osaa tarkasti määritellä.

Kolmas tartunta tapahtui Selkäkaitanon kaakkoiskärjestä Maakaitanon suuntaan noin 40 – 50 metriä. Siinä oli vettä n.  15 metriä. Siihen tarttui metallinen viehe, joka on saattanut painaa narun mutkalle, niin että naru ulottuu vain puoliväliin pohjasta.

Ehdottoman tärkeänä neuvona sanoisin verkkokalastajille. Jos tällainen tapaus sattuu, että ankkuri jää pohjaan tiukkaan, niin laittakaa ankkurinaruun yläpäähän paino, ennenkuin katkaisette sen veden pinnan tasosta. Paino tällöin vetää narun yläpään pohjaan asti ja naru sitten ulottuu vain puoliväliin vettä.  Näitä mainittuja ankkurin juuttumisia kai sattui, kun aikaisemmin moni ”kalastaja” jätti päätykohonsa paikalleen laskeakseensa siitä muikkuverkkonsa seuraavalla kerralla. Mikä tietysti oli kiellettyä, mutta ”kalastajat” tekevät muitakin rötöksiä, kuin verkkopaikan varauksia. Oikeat kalastajat eivät toki verkkopaikkoja varaa, vaan antavat tilaa toisillekin. Pariin vuoteen en ole näitä paikallaan olevia varauskohoja havainnut.

Masentavinta ei näissä tapauksissa ole ollut sen aina parhaan vieheen menetys, vaan masennus, kun vieheen tarttuessa luulee, että nyt tulee se ”suurin, se suurin”, josta Vesa-Matti Loiri laulaa Eino Leinon niin runoiltua, – ja kun sitten toteaa, että painaa kyllä kauheasti, mutta ei sätki! Siinä tulee aika helposti -kele, -tana ym. sivistyssanat.

Mutta sitten niitä erikoisuuksia. Ensimmäinen pohjasta tarttunut esine oli n. 40 senttiä pitkä peukalonpaksuinen leppäpuun pätkä, jonka keskelle oli sidottu pätkä kalalankaa. Oletan, että se oli ollut verkon kohona joskus kauan sitten. Muistan kerrotun, että ennen sellaisia huomaamattomia kohoja käytettiin, jotta pitkäkyntiset eivät niitä löytäisi. Tartuntapaikka oli Hevonleuan ja Palsanniemen puolivälissä.

Seuraavan kerran tarttui jälleen Hevonleuan eteläpuolelta liki rantaa pilkkisiiman sykerö, jossa oli pilkki ilman koukkuja. Kai koukut ruostuvat herkästi olemattomiin, kuten seuraavassakin tapauksessa oli käynyt.

Se sattui Kangassaaren keskikohdalla lännen puolella parisataa metriä rannasta. Taas kuvittelin, että tulossa on jättihauki, kun painaa ja painaa. Pakko oli pakittaa venettä kunnes siima oli pystyssä. Eikä sätkinyt, mutta alkoi vähitellen nousta. Veneen reunalle tuli neulaton männyn latvus, jossa oli pahnaantuneena uistinsiimaa ja sen päässä pienehkö kelta-vihreä punaselkäinen nivelöity Rapala. Ja ilman koukkuja. Taas täytyy keksiä jokin oletus tapahtuneelle. Uistelija lienee saanut hauen tarttumaan vieheeseen, joka hauki on vetänyt vieheen pohjaan ja kiertänyt siimaa paikalle sattuneeseen hakoon. Siima ei kestänyt uistelijan vetää hakoa (ja haukea) pinnalle, vaan katkesi ärräpäiden kera. Kuka lie ollut onneton kalamies.

Neljäs sattuma tapahtui myös Kangassaaren länsipuolella. Vettä oli seitsemisen metriä. Jotain taas tarttui, mikä ei sätkinyt, mutta painoi silti aika tavalla  ja tuli vetäessä mukana. Uistinsiimani on aina vahvaa tekoa, jotta se kestäisi silloinkin, kun siihen tarttuu se järven suurin. (Sen pyytäminen motivoi ahkeraan uisteluharrastukseen.) No nyt sieltä tuli aika erikoinen 2-piikkinen rautakala. Meren rannallahan ne on 3-piikkisiä. Tämä kala oli TUKKISAKSET.  Siinä oli melko pitkä naru, joka tällä kertaa oli uppoavaa sorttia. Siihen naruun minun uistimeni tarttui. Naru oli ollut sen verran pohjasta irti. Kai tukkisakset oli jonkun mielestä ollut riittävä paino verkkokohon päähän, mutta kalamies lie tehnyt ämmänsolmun umpisolmun sijaan ja sellainenhan tunnetusti aukeaa. Miniä sai puutarhaansa uuden rautaesineen kukkien kierreltäväksi.

Viides ja viimeinen tartunta sattui Kokonsaaren pohjoispuolella, vettä n. 20 metriä. Taaskin oli tulossa iso säyseä kala. Peruuttaa piti venettä, mutta siimani kesti. Mukana tuli kiiltävä metallilieriö, pituutta n. 25 senttiä ja läpimitta n.6 cm. Päähän oli siististi hitsattu silmukka, jossa ainakin 20 m kelluvaa polyteeninarua. Kyllä kalamiehen pitäisi opetella kunnollisten solmujen teko, sillä tässä tapauksessa lieriöpaino ei ollut pohjaan juuttunut. Niin kevyt paino ei olisi myöskään pitänyt pintaan laskettuja muikkuverkkoja paikoillaan.

Nämä ovat löydökset. Kun vieheeni eivät sentään joka reissulla pohjaa rapistele, niin tuntuu, että paljon siellä varmaan tavaraa on, kun tällaisenkin määrän on ”onnistunut” bongaamaan. Poikani Juki ja Mikko harrastavat sukellusta, ja ovat löytäneet oluttölkkejä mm. Tiirinkiven eteläpuolelta ja Terrisaaren pohjoispuolelta, jossa viimemainitussa paikassa olevan karikon muodostivat ”kuplafolkkarin kokoiset kivet”. Ei ihme, jos siinä verkot juuttuivat ja repeytyivät. Enää en siihen verkkojani laske. Kaljapullon korkkeja tietenkin on myös löytynyt. Eipähän ne äkkiä lahoa.

Ihan eri juttu on se mitä tiedetään veteen vahingossa pudonneen. Niitä tarinoita lie kaikilla vähänkin enemmän järvellä liikkuneilla. Kaksi perämoottoria tiedän siellä olevan ruostumassa, toinen on Koskelonkärjen (Huuskosenniemi) pohjoispuolella. Itseltäni on mennyt vieheitä. Enemmän kuin 10 kpl. Nuorempana, kun rantojen lähellä soutelin, sain usein vieheen tarttumaan rantojen lähellä oleviin liekopuihin. Vieheinä minulla oli silloin ”Professori” tai ”Krokodil”. Veneeni perästä on verkonlaskun yhteydessä tipahtanut ainakin jakoavain ja koukunpoistopihdit.

Vielä haluaisin viestittää kaikille verkkokalastajille: vaihtakaa polyeteeninarut uppoaviin, esim. nylon- tai polyesteriköysiin. Tai jos ankkuri juuttuu, niin tehkää aiemmin mainitsemani toimenpiteet. Ettei uistelija joudu masennukseen.

Jos kertomistani ”löydöksistä” on jollakulla tietoa, mielelläni kuulisin. Puh.no. on 050 322 6779

Matti Hokka

 

Vesijako-järven neljä vuodenaikaa – valokuvauskilpailun satoa

Valokuvauskilpailun voitti Paula Toikka-Rantanen kuvallaan ”Pilkkijät”. Toiseksi tuli Leena Knuuttila otoksellaan ”Auringonnousu joulukuu 2015”. Kolmanneksi sijoittui Matti Rantala kuvallaan ”Jääoksa”. Voittajat palkitaan järven rannalla sijaitsevan Vesijaon Tuoretorin lahjakorteilla (100, 75 ja 50 eur).

1. Sija: Pilkkijät – Paula Toikka-Rantanen
2. Sija: Auringonnousu joulukuu 2015 – Leena Knuuttila
3. Sija: Jääoksa – Matti Rantala

Myös kunniamainintoja jaettiin: Jouko Järvinen osallistui kisaan kaikkien neljän vuodenajan kuvillaan. Pihla Velaman ”Superkuun ulvontaa”oli ainut öiseen aikaan otettu kuva.

1. Kunniamaininta: Neljä vuodenaikaa – Jouko Järvinen
2. Kunniamaininta: Superkuun ulvontaa – Pihla Velama

Vesijako-järven suojeluyhdistys ry käynnisti valokuvauskilpailun loppukesällä 2014. Joulukuun 2015 lopussa päättyneen kilpailun aiheena oli ”Vesijako-järven neljä vuodenaikaa”. Kisaan vastaanotettiin yhdeltä osallistujalta enintään neljä vuosina 2014-2015 itse otettua väri-  tai mustavalkokuvaa.

Yhdistyksen hallituksen jäsenet toimivat kilpailun tuomareina eivätkä siten osallistuneet kilpailuun. Muutoin kilpailu oli kaikille avoin. Kuvat arvioitiin ja pisteytettiin nimettöminä. Kuvia oli saapunut 10 kuvaajalta – yhteensä 34 otosta. Kaikista vuodenajoista oli otettu loistavia kuvia.

 

Vesijako-järven suojeluyhdistys ry kiittää kaikkia kilpailuun osallistuneita!

Valokuvauskilpailu

Vesijako-järven suojeluyhdistys ry järjestää valokuvauskilpailun, jonka aiheena on “Järven neljä vuodenaikaa”.

(C) Joonas Hokka


Kilpailu on avoin kaikille kiinnostuneille. Nyt kannattaa ilmoittaa parhaat otokset mukaan kisaan! Jotta saamme kuvia kaikilta vuodenajoilta, kilpailuaika jatkuu 31.12.2015 saakka.

Kilpailun säännöt

Kilpailusarjoja on kaksi: lapset (alle 16-vuotiaat) ja aikuiset.

Valokuvissa on oltava näkyvissä Vesijako-järvi. Kilpailuun voi osallistua maksimissaan neljällä (4) digivalokuvalla. Sekä väri- että mustavalkokuvat ovat tervetulleita – kuvakoolle ei aseteta rajoituksia. Kilpailuun osallistuvien kuvien tulee olla henkilön itsensä ottamia.

Kuvaajalla on oltava kuviinsa täydet oikeudet. Kilpailukuvien tulee olla vuosina 2014-2015 otettuja ja kilpailukuvat eivät saa olla aikaisemmin julkaistuja yleisissä kilpailuissa. Osallistumalla kilpailuun kuvaaja antaa yhdistykselle täydet oikeudet kuvien käyttöön. Yhdistys voi mm. koota kuvista näyttelyn yhdistyksen internet-sivuille sekä julkaista niitä eri yhteyksissä.

Osallistuminen

Osallistu kilpailuun lähettämällä kuvasi sähköpostilla osoitteeseen: info@vesijako.fi. Muistathan sisällyttää sähköpostiin yhteystietosi, sarjasi ja kuvauksen valokuvan ottopaikasta sekä antaa kuvallesi haluamasi nimen laittamalle sen tiedostonimeksi. Tiedostomuoto tulee olla muotoa .jpg. Kuvien viimeinen toimituspäivä on 31.12.2015.

Kuvien arvostelutilaisuus pidetään tammi-helmikuussa 2016, jonka jälkeen tulokset julkistetaan. Kilpailun arvostelutuomarina toimivat yhdistyksen hallituksen jäsenet, jotka eivät voi osallistua kilpailuun.

Palkinnot

Kisan kolme parasta otosta/sarja palkitaan.

Kalastushistoriaa Vesijaolla

Olen pikkupojasta saakka ollut kiinnostunut kalastuksesta ja Vesijakojärven rannalla syntyneenä, sitten mökkiläisenä ja nyt toistakymmentä vuotta vakinaisena asukkaana on kalassakäynti aina ollut vapaa-aikaharrastuksena. Alueellisesti muistoni ja tietoni rajoittuvat Selkäkaitanoiden eteläpuoliseen vesialueeseen. Siinäkin on ollut riittävästi haasteita.

Onkiminen

Varhaisimmat muistot omasta kalastuksesta on helppo ajoittaa vuoteen 1944, jolloin evakot tulivat myös Vesijaolle. Naapuriin tuli minua 5 vuotta vanhempi Virkin Keijo, joka opetti mato-onkimisen konstit. Hänen mukaansa minut päästettiin veneellä ongelle lähirannoille. Särkiä saaliskalat yleensä olivat, mutta kunnollisen kokoisia ahvenia saatiin usein, joita äiti kai mielellään laittoi ruuaksi. Vaikka Vesijaostakin mukavasti kalaa saatiin, mentiin myös ”merta edemmäs” kalaan. Metsän halki marssittiin reppu selässä talvisen tukinajotien pohjaa kilometrin matka Naukjärvelle, jossa mustat ahvensintit olivat niin nälkäisiä, että niitä nosteltiin aamupäivän aikana kymmenittäin. Syötävän kokoisia ei sieltä koskaan saatu, mutta äiti ne sintitkin kirveellä hakkasi kanojen ruuaksi. Ongenvapa haettiin jostain tiheiköstä, jossa oli ohueksi kasvaneita koivuja. Se oli kuivuttuaan kevyt käsitellä. Siima oli mustaa karhulankaa, joka samoin kuin koukku oli luultavasti ostettu joltain kulkukauppiaalta, jotka kaikenlaista rihkamaa kauppasivat.

Pilkkimistä harvoin harrastettiin. Kai reikien hakkaaminen tuuralla paksuun jäähän oli liian raskasta. Kairoista ei meillä ollut tietoakaan. Yhden varsinaisen pilkkisaaliin muistan, kun helsinkiläinen enoni jouluvierailulla ollessaan nosteli Terrisaaren kallion kupeesta pesuvadillisen paistiahvenia. Olen monesti myöhemmin yrittänyt samasta kohdasta jos jonkinlaisella pilkillä, mutta pieniä sinttejä harvakseltaan saa, jos edes niitäkään.

Vetouistelu

Vetouistelu oli harvojen harrastus.  Kela tehtiin puusta ja siima oli puuvillalankaa, jota yleisesti kalalangaksi sanotaan. Yleinen viehe oli Professori tai sen jäljitelmä Proviisori. Vaapuista ei ollut tietoakaan. Tunnettu uistelija oli Herra-Arvo, joka (jos keliä oli) lähti järvelle illalla ja palasi aamulla saaliineen, jonka hän vei Osuuskauppaan tai tiedossaan oleville halukkaille ostajille. Pimeimmän ajan hän nukkui jossain saaressa. Yleensä hän uisteli Selkäkaitanon lähivesiä, mutta muistan hänen useasti soudelleen myös koko illan Isonsaaren ja Terrisaaren välivesiä. Hän käytti myös itsetehtyä täkyuistinta. Hänen kerrottiin saavan paljon isoja haukia ja suurimmasta muistan kerrotun sen olleen yli 15 kiloa.

Omia uistelumuistoja alkaa olla vasta -50-luvulta. Jostakin syystä oli tapana kierrellä lähellä rantoja ja siksi viehe usein meni menojaan pohjaan takertuneena. Ahven oli aika usein saaliskalana. Kuhaa tai taimenta ei silloin Vesijaossa ollut. Haukea sain jopa joskus myös kauppaan vietäväksi.

Katiskat ja rysät

Katiskoja pidettiin lähinnä keväisin kutuhaukia varten ja kalaa myös saatiin. Meidän vakio katiska-paikkamme oli Nauk’ojan suulla ison kiven vierellä, jonka päältä se oli helppo kokea. Haukisaaliiden lisäksi muistan 5-kilosen mateen samasta paikasta. Myöhemmin kesällä katiskaa pidettiin jonkin kaislikon laidalla. Silloin saatiin lahnojen ja haukien lisäksi myös kookkaita säynäviä, joita pidettiin lahnaa parempana suolakalana. Niitä äitini myös savusti kasteltuun sanomalehteen käärittynä saunauunin hiilloksella.

Rysää piti setäni Niilo Hokka nykyisen kotilahden rannalla kaislikon reunassa. Se oli varmaan hyvin tehokas, sillä mieleeni on jäänyt täysinäiset rysänperät, kun setäni kävi kokemassa. Talvikatiskoja piti monikin ainakin  mateita pyytämässä. Katiskapaikat oli perimätietona ihan muutaman metrin tarkkuudella tiedossa. Oli kai opittu tuntemaan mateiden ”polut”.

Samaisella kotilahdella oli silloin vielä jäänteitä vanhasta liistekatiskasta. Sen on täytynyt olla 1800-luvun aikainen, koska isälläni ei ollut muistikuvia sen kokemisesta tai käytöstä. Sellaiset olivat ehkä hyvinkin yleisiä aikoinaan, koska muistan samanlaiset jäännökset myös Suolahden pohjukasta.

Pitkäsiima

Joka kesä laskettiin pitkäsiima muutaman kerran. Isäni kanssa meillä oli aina matosiima, joka laskettiin pohjaan. Kastemadot poimittiin sateenjälkeisenä iltana taskulampun valossa. Paras paikka oli Hokan talon rannanpuoleinen pihanurmikko, jonka ruohon lehmät pitivät lyhyenä. Siima laskettiin yleensä perjantai-iltana, käytiin varhain lauantaiaamuna kokemassa ja taas lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna. Saalis oli isoja lahnoja sekä ahvenia.

Täkysiimoja pitivät muutamat kalamiehet. Täkyruutanoita pyydystettiin mm. Korkeimmaisten lammesta valtion maalta ja myös Auttoisten Hievasen lammesta  tuotiin Vesijaolle.

Verkkokalastus

Verkkojen materiaali oli puuvillalankaa, jonka kestävyys ei kovin hyvää ollut. Koetut verkot tuotiin rannalle ja levitettiin ”vapeille” ja siinä myös kalat vasta päästeltiin verkkoa hellävaraisesti käsitellen. Kuivuttua ne oli heti puikkaroitava kokoon, ettei auringon valo niitä valkaissut. Kosteina niitä ei saanut talaan sisätiloihin viedä, jottei lahoamista olisi tapahtunut. Verkkojen korkeus oli yleensä 1 – 1,5 metriä. Isommat reiät paikattiin heti, ja jokainen kalamies osasikin käytellä ”verkkokäpyä” ja tehdä pitävät solmut.

Järven eteläpäässä ei ollut hyviä lahnan kutumatalikkoja, joten kutukalastus ei ollut laajamittaista.

Isällänikin oli pari lahnan riimuverkkoa ja ne vietiin joskus keskikesällä tuulen alapuoliseen lahdenpohjukkaan. Uskomus oli, että sieltä sai isoja lahnoja ja pitihän se jossain määrin paikkansakin. Kesäkauden ajan kalasteltiin 40 – 45 mm verkoilla ja saatiin isoja ahvenia ja särkiä, joskus hauenpuikeloita. Mateita ei kesäaikana huolittu ruokakalaksi, maistuivat kuulemma mudalle.  Se lie ollut tottakin, koska ei ollut jääkaappia, mihin heti viedä pyydyksestä otettu ja perattu kala.

Verkkokalastuksen hektisintä aikaa oli jokasyksyinen kutumuikun kalastus. Kahden miehen venekuntia oli useita ja kaikilla oli suurinpiirtein omat alueet, joilla joka vuosi verkkoja pidettiin. Isäni kalasti veljensä Eino Hokan kanssa. Seppä Heikki Vuorinen ja Jussi Heino kalastivat yhdessä ja Palsasta oli Karilan Nestori yleensä kai Herra-Arvon kanssa. Muita kalamiehiä ei ole mieleeni jäänyt.

Meidän venekuntamme kalasti alunperin Isosaaren eteläpäässä ja jopa Isosaaren lounaiskärjestä Palsanlahdelle päin, mutta sittemmin siirryttiin Messusaaren ja Keskisen Nenän väliselle alueelle. Heikki Vuorinen ja Heinon Jussi kalastivat Keskisestä Nenästä pohjoiseen ja Keskisen Nenän ja Kangassaaren välillä oli ainakin pari venekuntaa joiden miehitystä en muista. Keskisen nenän kärjelle kokoontui useampi porukka nyppimään saalista verkoista ja siinä oli aina kunnollisen kokoinen nuotio, jolla kohmeisia käsiä pääsi lämmittelemään. Puhdistetut verkot laskettiin samantien. Kotona oltiin vasta puoliltapäivin. Meille rakennettiin Messusaareen 1955 mökki, jossa oli pieni Rapid kamina. Siihen menomatkalla laitettiin tulet ja kalat voitiin nyppiä verkosta tuulensuojassa.

Verkot olivat yleensä metrin korkuisia puuvillalankaisia. Nailonverkot tulivat vasta -60-luvulla ja ne olivat jo vähän korkeampia. Verkot laskettiin aina pohjaan eikä silloin ollut merkittävää riesaa ”roskakaloista” eli ahven- ja särkisinteistä. Tämä asia on mielestäni varmin merkki kalakannassa tapahtuneesta suuresta muutoksesta. Jos nyt kutuaikana sattuu laskemaan verkkonsa pohjaan, voi olla satavarma, että saa nyppiä puoli ämpärillistä roskakalaa.  Saaliit olivat parhaaseen aikaan pari-kolme kiloa verkkoa kohden, jopa viisikin joskus. Verkon silmäkoko oli vuosikaudet 18 mm, mutta oli vuosia, jolloin sai hyvin myös 20-millisillä.

Mitä sellaisilla saalismäärillä sitten tehtiin. Kaihan muikku oli kutuajan joka päivä ruokapöydässä paistettuna tai savustettuna, mutta sitä myös yleisesti suolattiin talviaikaa varten. Isäni vei niitä sukulaisille ja muille tutuille ja myikin, jos sattui halukas ostaja kohdalle. Mädin ainakin isäni otti talteen ja se hänelle olikin suuri herkku. Lasten tavoin minullakin kai oli ennakkoluuloja enkä sitä silloin syönyt. Myöhemmin siitä on minullekin tullut herkku, joka saa joka syksy uhmaamaan kylmiä kelejä ja koviakin tuulia.

Entisaikaan ei muikkua kesällä kalastettu. Sitäkin koski uskomus, että se ei ollut hyvän makuista, syötäväksi kelpaavaa. Uskomus lie syntynyt siksi, että sitä ei oltu heti tuoreeltaan laitettu ruoaksi, vaan se oli päässyt lämpenemään. Kerrottiin, että sitä olisi keskikesällä saanut päiväsaikaan syvänteiden pohjalta. Me joskus kokeilimme, mutta harvalukuinen oli saalis. Ensimmäisenä kesäkalastuksen välivedestä aloitti setäni Niilo Hokka. Hän lisäsi yläpaulaan niin paljon kohoja, että verkosta tuli kelluva. Verkkoa laskiessaan hän kiinnitti alapaulaan parimetrisillä naruilla painoja, jotka painuivat pohjaan, mutta verkko kellui irti pohjasta välivedessä. Sikäli kuin tiedän, hän laski verkot yöksi syvänteiden rinteille. Ja sai muikkua. 60- luvulla yleistyi kesäkalastus syvänteistä nykyisen tyylin mukaiseksi, jolloin tärkeää on kokemus, millä syvyydellä plankton yöaikaan on mukun ruokalistalla.

Kuorrettakin on kalastettu aikoinaan. Isoisäni kerrottiin kalastaneen sitä tuulastuskeinolla, siis veneen keulassa olevan tervasroihun valossa. Sitä, mihin vuodenaikaan ja mistä hän kalasti, ei tullut tietooni. Joku niitä myöhemminkin kalasti, sillä äitini oli niitä joltakin saanut tai ostanut, ja muistan sen, että hän ne lihamyllyllä jauhoi ja teki kalapullia. Ja hyviä olivat  Kuorre saattaa olla runsaslukuisempi kuin muikku tälläkin hetkellä. Onhan petosaaliskalan vatsa joskus pullollaan kuorretta.

Siikaa istutettiin josku 50-luvalla ilmeisen runsaastti, sillä se oli aika yleinen 45-millisen verkon saaliskala. Esimerkiksi Messusaaren ja Isosaaren väliltä sitä saatiin. Ankeriasta samoin on istutettu ja pitkäsiimakalana sitä jonkin verran saatiin. Viimeinen tietooni tullut ankeriassaalis on 80-luvun puolivälistä.

Hajanaisia ovat muistelot. Noin 10 vuotta olen pitänyt varsin tarkkaa kirjanpitoa eri pyydystystavoilla saaduista eri kalalajeista. Sen selaamisesta on apuja esimerkiksi muikun kalastukseen liittyvistä tiedoista.

 

Kirjoitteli 14.5.2014 Matti Hokka